Vakiintunut tavaramerkki Suomessa: Omistatko tietämättäsi tavaramerkin?

Liike-elämän kiireissä rekisteröintiasiat jäävät helposti taka-alalle ja vakiintunut tavaramerkki on usein helppo perustelu varsinaisen tavaramerkkirekisteröinnin puutteelle. Säästöt tällaisesta menettelystä saattavat jäädä kuitenkin hyvin lyhytaikaisiksi. Tässä blogissa pureudumme tarkemmin näiden järjestelmien eroihin.

Yksi oleellisimmista syistä tavaramerkkien hakuprosessille on yksinoikeus kyseisen tavaramerkin käyttöön. Toki, tavaramerkkihakemuksia voidaan laatia käytännössä mistä syystä tahansa, vaikkapa vain tulevaa rahoituskierrosta tai sijoittajien kosiskelua silmällä pitäen. Silti suurin osa hakijoista kertoo tai ainakin antaa olettaa syyn olevan juuri yllä mainittu yksinoikeus. Tämä on vain loogista, sillä harvassa ovat ne yrittäjät, jotka tieten tahtoen haluaisivat rekisteröidä merkin ja antaa sen rekisteröintipäätöksen saatuaan vapaasti kaikkien, myös kilpailijoidensa, käyttöön. Vuonna 2019 uudistunutta tavaramerkkilakia vilkaistessaan moni kuitenkin saattaa siristellä silmiään heti toisen luvun alussa, jossa on eroteltu yksinoikeus rekisteröimällä sekä erikseen vakiinnuttamalla. Voiko samat oikeudet siis saada ilman hakemuksen jättämistä tavaramerkkivirastoon? Alla muutamia havaintojani näiden kahden vaihtoehdon huonoista ja hyvistä puolista.

Vakiintunut tavaramerkki ja rekisteröity tavaramerkki käytännössä

Yksinkertainen vastaus yllä esitettyyn kysymykseen on: kyllä. Teoriassa samat oikeudet tiettyyn merkkiin voi saada joko rekisteröimällä tai vain vakiinnuttamalla merkin, eli toisin sanoen vain käyttämällä merkkiä tiettyjen palvelujen ja/tai tavaroiden tunnuksena. Näiden kahden vaihtoehdon välillä piilee kuitenkin pieni, mutta oleellinen ero: yksinoikeus hakemuksen kautta varmistuu viimeistään rekisteröintitodistuksen myötä (väiteajan kuluttua), kun taas vakiintuneen tavaramerkin tueksi löytyy vain harvoin minkäänlaista kattavaa dokumentaatiota. Käytäntö ja teoria saattavat siis olla hyvinkin erilaisia konsepteja vakiintuneista tavaramerkeistä puhuttaessa.

Tavaramerkkiriidat alkavat usein hyvin samankaltaisesti niin sanotulla kieltokirjeellä. Sen yksi tarkoituksista on saattaa oikeuksia mahdollisesti loukkaava osapuoli tietoiseksi merkin haltijan oikeuksista ja havaitusta rikkomuksesta. Jo tässä vaiheessa riitaprosessia vakiintuneen ja rekisteröidyn tavaramerkin käytännön ero tulee usein harvinaisen selvästi ilmi. Kun rekisteröinti on hoidettu asianmukaisesti, kieltokirjeen liitteeksi voidaan helposti liittää rekisteritodistus, josta ilmenee tarkasti ja usein myös hyvin selkeästi merkin rekisteröity muoto, sekä sen suoja-ala (eli millaisia tavaroita ja/tai palveluita yksinoikeus koskee). Vakiintuneen tavaramerkin osalta dialogi riidan osapuolten välissä taas ajautuu helposti ”eipäs – juupas”-tyyppiseen väittelyyn, jossa merkin haltija tietysti kertoo tavaramerkin kuuluvan yksinomaan heille ja vastapuoli taas väittää täysin toista. Jotta riidan käsittelyssä päästään eteenpäin, kulminoituu ongelma vakiintuneen merkin todisteluun, joka taas vaatii tarkasti dokumentoitua merkin käyttöä ja usein jopa jonkinlaisia markkinatutkimuksia. Tämä siksi, että tavaramerkkilain mukaan ”Tavaramerkki katsotaan vakiintuneeksi, kun se on Suomessa kohderyhmässään yleisesti tunnettu haltijan tavaroiden tai palvelujen merkkinä”. Sanomattakin on siis selvää, että vakiintuneisuuden todistelu on aikaa- sekä resursseja syövä vaihtoehto, joka tulee helposti huomattavasti varsinaista rekisteröintiä kalliimmaksi vaihtoehdoksi. Pelkästään markkinatutkimusten kustannukset nimittäin nousevat helposti tuhansiin euroihin ja vakiintuneen tavaramerkin todisteiden keräämiseen saattaa äkkiä upota kymmeniä työtunteja. Materiaalia merkin vakiintuneisuuden tueksi on toki helppoa kerätä jo etukäteen mahdollisia tulevaisuuden riitatilanteita varten, mutta kokemukseni perusteella sen systemaattinen kerääminen on sitäkin helpompaa myös unohtaa.

Yllä mainitun lisäksi, Suomessa rekisteröitävän tavaramerkin muutaman satasen viralliseen hakemushintaan sisältyy myös paljon sellaista viraston tekemää työtä, joka ei välttämättä suoraan näy hakijalle tai jo rekisteröidyn merkin haltijalle millään tapaa. Yksi esimerkki tästä on hakemuksen käsittelijän tekemä tutkimustyö, jossa käsittelijä siis tutkii Suomea koskevat tavaramerkki- (ja myös toiminimi-) rekisterit mahdollisten aiempien samankaltaisten sekoitettavissa olevien rekisteröintien ja hakemusten varalta sekä asettaa nämä automaattisesti rekisteröinnin esteeksi. Rekisteröimäsi tavaramerkki saattaa siis tehdä taustalla väsymätöntä työtä yhteistyössä viraston tutkijoiden kanssa estäen samankaltaisia hakemuksia ilman, että merkin haltija tulee siitä koskaan tietoiseksi. Vakiintuneen tavaramerkin osalta tätä vaihetta ei taas käytännön tasolla koskaan tapahdu, sillä tutkijat tai Suomen viranomaiset eivät ylläpidä ainakaan mitään automaattista listausta vakiintuneista tavaramerkeistä. Mikäli vakiintuneen tavaramerkin haltija siis havaitsee omia oikeuksiaan loukkaavan hakemuksen vireille tulon, tulee hänen proaktiivisesti vastustaa sen rekisteröintiä.

Vakiintunut tavaramerkki ja rekisteröity tavaramerkki: lyhyt yhteenveto

Yhteenvetona voidaankin siis mainita, että vaikka teoriassa vakiinnuttamalla voidaan saavuttaa samat oikeudet kuin rekisteröidyllä merkillä, käytännön tasolla tilanne on usein hyvin erilainen. Jos merkki jätetään rekisteröimättä, kustannussäästöistä voidaan puhua usein vain siihen saakka, kunnes omia oikeuksia joudutaan ensimmäisen kerran puolustamaan.

Boco IP:n tavaramerkkioppaan voit ladata täältä: https://www.bocoip.com/ipr-tieto/tavaramerkkiopas/

Lisää aiheesta mm. PRH:n sivuilla: https://www.prh.fi/fi/tavaramerkit/tavaramerkin_yllapito_ja_uudistaminen.html

Muistilista

  • Palvelut

    • Henkilöt