Sovintosopimukset ja rinnakkaiselosopimukset tavaramerkkiriidoissa – mistä niissä on kyse? 

Kuten aiemmassa blogissani “Tavaramerkkiriidat käytännössä” mainitsin, todellisuus etenkin Suomessa ja EU-tasolla on usein huomattavasti arkisempi ja ennen kaikkea huomattavasti neuvottelupainotteisempi.

Sama pätee myös tavaramerkkien väiteprosesseihin ja muihin IPR-riitatilanteisiin. Hyvin usein riitaa ei viedä loppuun asti, vaan se pyritään ratkaisemaan sopimalla, vaikka asiassa olisikin jo käynnistetty esimerkiksi virallinen väitemenettely. Väitemenettelyssä hakemusmenettelyn ulkoinen osapuoli vastustaa vaikkapa tavaramerkin rekisteröintiä oman aiemman sekoitettavissa olevan oikeuden perusteella.  

Väitemenettelystä sovintoon

Väite laitetaan vireille sen jälkeen, kun tavaramerkkihakemus on julkaistu, ja sen tarkoituksena on suojella aiempia oikeuksia ennen uuden merkin rekisteröintiä. Väite on tavallaan ensimmäinen virallinen etappi, jonka kautta mahdollinen tavaramerkkiriita konkretisoituu.

Sovintosopimus on nimensä mukaisesti osapuolten välinen sopimus, jolla pyritään ratkaisemaan syntynyt tai syntymässä oleva riita viranomais- tai tuomioistuinkäsittelyn ulkopuolella. Tavaramerkkiriitojen osalta tämä usein tarkoittaa esimerkiksi sitä, että toinen osapuoli rajoittaa tavara- tai palveluluetteloaan tai että merkin käytön laajuutta rajataan erillisellä sopimuksella, jonka johdosta toinen osapuoli luopuu väitteestä tai muista vaatimuksistaan. Keskeistä on, että lopputulos syntyy osapuolten välisen neuvottelun kautta, eikä niinkään viranomaisen “pakottamana”.

Uskallankin väittää, että suurimmassa osassa IPR-liitännäisiä väiteprosesseja ainakin testataan mahdollisuutta sopia riita ilman pitkäkestoista ja resursseja sitovaa virallista väitekäsittelyä.

Tämä ei ole sattumaa, vaan enemmänkin seurausta sekä liiketoiminnan käytännön realiteeteista, että virallisesta prosessirakenteesta. Väitemenettely itseasiassa jopa ohjaa sovintoon, eikä sitä ole rakennettu pelkästään “voittaja–häviäjä”-asetelmaa varten. Tätä konkretisoi hyvin esimerkiksi EUIPO:n väitemenettelyn alkuvaiheessa oleva ns. “cooling-off” (eli kansankielisesti “jäähdyttely”)-jakso, jonka aikana osapuolia nimenomaisesti kannustetaan neuvottelemaan sovinnosta. Tämän ajanjakson idea onkin varsin yksinkertainen: ratkaiskaa asia keskenänne, jos vain mahdollista. Tähän vaihtoehtoon kannustetaan lisäksi esimerkiksi EUIPO:ssa siten, että viralliset väitemaksut voidaan palauttaa, jos riita saadaan sovittua ennen kuin asia etenee tutkijan substanssikäsittelyyn.

Viraston rooli

Monelle tulee yllätyksenä, että väitemenettelyn alkuvaiheessa virasto ei vielä ota lainkaan kantaa itse riidan ytimeen. Sen sijaan, viraston tutkija tarkistaa aluksi pääasiassa muodolliset edellytykset, kuten: 

• onko väitteentekijällä oikeus jättää väite 

• ovatko tiedot oikein järjestelmässä 

• onko väite perustettu voimassa oleviin aiempiin oikeuksiin 

Varsinainen tutkijan/viraston päätös kysymykseen “kuka on oikeassa” annetaan vasta myöhemmässä vaiheessa yllä mainitun “jäähdyttelyjakson” jälkeen, mikäli asia etenee sinne asti. 

Ratkaisuvaihtoehdot – rajaukset, sovintosopimukset ja rinnakkaiselosopimukset 

Yllä mainitun valossa ei olekaan enää niin yllättävää, että suurin osa väitemenettelyistä ei koskaan etene varsinaiseen ratkaisuvaiheeseen asti. Sen sijaan osapuolet päätyvät jossain vaiheessa arvioimaan, mikä olisi kokonaisuuden kannalta tarkoituksenmukaisin ja kustannustehokkain tapa edetä. 

Yksinkertaisimmillaan riita ratkeaa sillä, että tavaramerkin hakija tekee yksipuolisen muutoksen omaan hakemukseensa. Tämä tarkoittaa tyypillisesti tavara- tai palveluluettelon rajoittamista siten, että mahdollinen päällekkäisyys vastapuolen oikeuksien kanssa poistuu tai ainakin pienenee olennaisesti. Joissain tilanteissa tämä riittää, ja väitteentekijä on valmis luopumaan väitteestä ilman laajempia neuvotteluja.

Sovintosopimukset

Toinen vaihtoehto on varsinainen sovintosopimus. Tällöin osapuolet sopivat aktiivisesti keskenään siitä, millä edellytyksillä riita saadaan ratkaistua. Käytännössä tällainen sopiminen liittyy usein loukkaustilanteisiin, joissa erimielisyys koskee merkin käyttöä ja siinä on tyypillisesti tarpeen huomioida esimerkiksi seuraavat seikat:

• mahdollinen rahallinen korvaus ja maksuehdot 

• merkin käytön rajoittaminen, lopettaminen tai salliminen tietyin ehdoin 

• maantieteelliset ja toimialakohtaiset rajaukset 

• sopimusrikkomuksen seuraamukset 

• sovellettava laki ja riidanratkaisupaikka (erityisen tärkeää kansainvälisissä tilanteissa) 

Rinnakkaiselosopimukset

Rinnakkaiselosopimukset puolestaan tulevat usein kyseeseen rekisteröintiprosessin aikana, esimerkiksi väitemenettelyissä. Niillä pyritään yleisesti ennaltaehkäisemään tulevia ristiriitoja sopimalla selkeästi merkkien rinnakkaisesta käytöstä.

Myös tällainen sopimus voi sisältää esimerkiksi tavaramerkin käytön rajaamista, tiettyjen tavaroiden tai palveluiden poistamista tavaraluettelosta tai muita käytännön järjestelyjä, mutta olennaisinta on, että sopimuksella luodaan molemmille osapuolille riittävä varmuus siitä, että ristiriita ei pääse realisoitumaan käytännössä.

Usein viimeistään tässä vaiheessa keskustelu alkaa laajentua myös tulevaisuuteen. Pelkkä yksittäisen väitteen ratkaiseminen ei välttämättä riitä, jos osapuolten liiketoiminta kehittyy samaan suuntaan tai markkinat ovat muuten jollain tapaa päällekkäiset.

Rinnakkaiselosopimus voidaankin nähdä eräänlaisena sovintosopimuksen jatkumona tai sen pidemmälle vietynä versiona. Siinä ei ainoastaan ratkaista käsillä olevaa konfliktia, vaan sovitaan nimenomaisesti siitä, miten osapuolet toimivat jatkossa niin, ettei riita uusiudu.

Käytännössä tämä tarkoittaa usein melko konkreettisia rajauksia, kuten:

• tiettyjen tavara- tai palvelusektorien jakamista osapuolten kesken

• maantieteellisiä tai markkinakohtaisia rajoituksia

• sitoumuksia olla laajentumatta tietyille liiketoiminta-alueille

• käytännön linjauksia siitä, miten merkkejä käytetään markkinoinnissa

Tällaiset ehdot saattavat ensi silmäyksellä vaikuttaa rajoittavilta, mutta monessa tilanteessa ne mahdollistavat sen, että molemmat osapuolet voivat jatkaa liiketoimintaansa ilman keskeytyksiä, merkittävää uudelleenbrändäystä tai pitkällistä epävarmaa riitaprosessia. Rinnakkaiselosopimus voi tulla myös kyseeseen jo kansallisen hakemusprosessin aikana, jossa virasto voi asettaa viran puolesta aiemman rekisteröinnin haetun oikeuden esteeksi. Tällaisissa tilanteissa useimmiten ensimmäinen ratkaisu on suostumuksen pyytäminen kyseiseltä haltijalta, joka vuorostaan usein edellyttää jonkinlaisen rinnakkaiselosopimuksen laatimista.

Toisessa ääripäässä on luonnollisesti tilanne, jossa sopuun ei päästä. Tällöin väitemenettely etenee normaalisti ja virasto ottaa lopulta kantaa siihen, onko merkkien välillä kuluttajien silmissä tosiasiallinen sekaannusvaara. Kuten edellä todettiin, tämä on kuitenkin usein vasta viimeinen vaihtoehto.

Käytännön näkökulmasta keskeinen huomio onkin se, että mitä aikaisemmassa vaiheessa ratkaisuvaihtoehtoja lähdetään aidosti kartoittamaan, sitä enemmän liikkumavaraa osapuolilla on. Kun asia on vielä “neuvottelupöydällä”, ratkaisu voidaan usein räätälöidä huomattavasti paremmin osapuolten liiketoimintaa tukevaksi kuin tilanteessa, jossa lopputulos jätetään kokonaan viranomaisen harkintaan.

Tästä syystä sovintosopimukset ja rinnakkaiselosopimukset eivät ole pelkästään vaihtoehtoinen tapa ratkaista riita, vaan monessa tapauksessa nimenomaan se ensisijainen ja liiketoiminnan kannalta järkevin ratkaisu.

Sopimuksista lisätietoa täällä: Konsultaatio ja sopimusten laadinta – Boco IP