We know how to protect know-how™ We know how to protect know-how™

Pieni Merenneito – isän pieni silmäterä ui katsojan sydämeen

Bocolaisten Halloween ilta torstaina 31.10. vierähti nopeasti Pienen Merenneidon lumoissa.

Hyvin harvoin saa kokea teatterin lavan muuttuvan vedenalaiseksi maailmaksi, jossa oma hahmotus siitä, uivatko näyttelijät ihan pian lavalta yleisön sekaan, istunko oikeasti vedessä vai penkillä menee sopivasti sekaisin. Tarina on vähintäänkin kiehtova ja kestää aikaa sukupolvelta toiselle, sillä on siinä niin paljon satumaista runsautta. Olisi vaatimatonta sanoa, että musikaali oli hieno – se oli enemmänkin ison maailman tyylinen ja kansainvälinen spektaakkeli, johon oli käytetty valtavasti energiaa, mietitty lavasteita, pukuja, valoja, ääniefektejä, lauluja, värejä ja niin edelleen.

Meren kuninkaan Tritonin nuorimman tyttären Arielin hyvän taistelu pahan Tritonin sisaren, Ursulan, kanssa saa suurella näyttämöllä mittavat ja moniulotteiset puitteet. Tritonin Mikko Vihman, samoin kuin Sanna Saarijärven Ursula on kerrassaan huikeita roolisuorituksia puhumattakaan Tuomas Uusitalon Chef Louisista, joka ei jätä ketään kylmäksi tanssiliikkeillään jahdatessaan eri mereneläviä pataansa. Roolisuorituksista varmasti vaikein on Sonja Pajunojan esittämällä Arielilla. Puhdas laulu kuperkeikkoineen ilmassa erilaisten harjoiteltujen liikkeiden kanssa on vaikeaa.

Kaikella vaikuttavuudellaan Pieni Merenneito jää katsojan unelmiin varmasti hyvin yksinkertaisen tunteisiin kolahtavan kertomuksen vuoksi. Vaikka kyseessä on tanskalaisen Hans Christian Andersenin prinsessasatu, suurmusikaaliin pystyy samaistumaan jokainen oman elämän kautta. Sanoista löytää paljon syvällisempiäkin ajatuksia, esimerkiksi miten koskaan ei kannata luovuttaa, jos jotakin asiaa oikein paljon haluaa. Samalla aikuinen samaistuu tilanteisiin ja muistaa varmasti omasta elämästään tilanteita, missä väärintulkinnasta tulee vallitseva totuus. Esimerkiksi Triton oli vuosikaudet LUULLUT, että hänen vaimonsa oli saanut surmansa ihmisten vuoksi ja tämän vuoksi ei koskaan päästänyt omia tyttäriään veden pintaan. Totuus olikin toinen. Esityksen aikana paljastuu, että ihmiset eivät olleetkaan pahoja, vaan pahin löytyikin lähempää, omasta suvusta. Pelkästään kysymällä moni asia selviäisi, mutta niin moni aina olettaa jonkun asian olevan jotenkin muutoin ja vetää vääriä johtopäätöksiä. Samaistusta varmasti tapahtuu siinäkin, kun esitys kuljettaa Arielin vastoinkäymisestä toiseen ja lopulta kaikki muuttuu hyväksi. Tähän on aikuisenkin niin helppo samaistua tunnetasolla, puhumattakaan lapsesta.

Prinsessasadun taustalla on kuitenkin paljon traagisempi kertomus ihmiskohtaloista, miksi tämä satu ylipäätään syntyi. Taustalla on vaiettu 1800-luvun traaginen kahden ihmisen rakkaustarina, mistä ei koskaan tullut totta. Toinen ihmisistä oli juuri Hans Christian Andersen, joka teki tämän tarinan mielitietylleen kertoakseen, että eivät koskaan voi hengittää samaa ilmaa. Siksi Ariel elää vedessä ja hänen prinssinsä maalla. Tosin, Disney teki sadusta paljon tarunhohtoisemman. Musikaali loppuukin erittäin liikuttavasti siihen, kun nuo kaksi, Erik ja Ariel, lopulta saavat toisensa ja katosta alkaa tippua saippuakuplia yleisön sekaan. Musikaalissa on kaikki elementit mikä tekee musikaalista kerrassaan mahtipontisen ja upean. Olisi voinut vain toivoa, että Hans Christian Andersen olisi saanut yhtä tarunhohtoisen lopun rakkaustarinalleen.

Muistilista

  • Palvelut

    • Henkilöt