Mutta onko se taidetta?

Mitä sinulle tulee mieleen, kun kuulet puhuttavan taiteesta? Näetkö itsesi viettämässä iltaa teatterissa tai konsertissa, haluatko suunnata elokuviin vai vievätkö ajatuksesi sinut museon käytäviä kiertelemään? Vastauksia on yhtä monta kuin vastaajaakin, eikä mikään tulkinta ole toista oikeampi. Vanhaa sanontaa mukaillen voisikin todeta, että taide on kokijansa silmissä, ja siksi tarkkojen kriteerien asettaminen on käytännössä mahdotonta. Siitä kuitenkin voinemme olla yhtä mieltä, että ajatus taiteesta – tarkoittaapa se sitten kenellekin mitä tahansa – herättää meissä mielihyvän tunteita.

Erilaisia taidemuotoja yhdistää myös ikävä lieveilmiö. “Onpa tässä mielettömän upea luovan työn tulos! Ei kai ketään haittaa, jos väitän sitä omakseni?” Entisaikaan tällaisia epäselvyyksiä saatettiin ratkoa miekkojen ja nyrkkien voimin, mutta onneksi nykyään selvitään vähemmällä verenvuodatuksella. Tekijän oikeudesta kirjalliseen tai taiteelliseen teokseensa säädetään tekijänoikeuslaissa. Lakikaan ei yritä mahduttaa taiteen käsitettä liian tiukkoihin raameihin, joten tekijä on erinomaisessa asemassa puolustaessaan oikeuttaan omaan hengentuotteeseensa. Suomen lainsäädännön mukaan tekijä on aina luonnollinen henkilö eli ihminen. Kuinkas muutenkaan – eikö ihminen olekin luomakunnan ainoa olento, joka kykenee taiteen tekemiseen?

Hetkinen. Palataanpa ajassa hieman taaksepäin.

Loppuvuodesta 2015 Suomen taidetta rakastavan kansan katseet kohdistuivat Kuusamoon, jossa uraansa aloittelevan kuvataiteilijan ensimmäiset maalaukset saavuttivat ennennäkemättömän suosion. Lehdistö villiintyi, ja uudenlaiselle taiteelle oli kysyntää ulkomaita myöten. Seuraavana keväänä paikallinen taiteilijaseura Koillinen kutsui mediahuomion keskipisteen kunniajäsenekseen. Taiteilija työsti uusia teoksia menestyksekkäästi vuosina 2016 ja 2017, ja uutta tuotantoa on lupa odottaa myös tulevina kuukausina, sillä maestron luova talvitauko on hiljattain päättynyt. Abstrakti taide ei ole vielä löytänyt paikkaansa museoista, mutta teoksia on ollut esillä erilaisissa gallerioissa vuoden 2017 aikana.

“Kerran tänne tuli nuori saksalaispariskunta. He halusivat paperille karhun jäljen. — Pöydälle levitettiin valkoiseksi pohjamaalattuja vanerilevyjä. Väriaineita laitettiin ympärille, ja Juuso tallusteli levyn päällä astuttuaan ensin väreihin. Juuso myös hieroi itseään levyihin. Näin Juuson taide alkoi sattuman kautta. Saksalaiset poistuivat onnellisina karhumaalauksineen, toteaa Sulo tyytyväisenä.” (Esa Silander, Vesa Tuominen: Karhumies. Docendo 2018)

Niin, kyse on tietysti Kuusamon Suurpetokeskuksessa asustavasta Juuso-karhusta. Kontion saavuttama kansansuosio on ollut kiistatonta, jos kohta joukkoon on mahtunut muutama hento soraäänikin. Lähinnä on kritisoitu sitä, että karhun työnjälkeä on kutsuttu taiteeksi ja Juusoa sitä kautta taiteilijaksi. Voidaanko Juuson tapauksessa sitten puhua taiteesta? Ensin pitäisi määritellä “taide”, mutta kuten tekstin alussa totesin, tehtävä on jokseenkin mahdoton. Varmaa on kuitenkin, että Juuso nauttii värien kanssa puuhastelusta. Otso jopa osaa ilmoittaa Suurpetokeskuksen väelle, kun inspiraatio karhutaiteen tekemiseen iskee.

Jos taiteen mittarina käytetään niin ikään tekstin alussa mainitsemaani hyvän mielen tunnetta, Juuson maalaukset ovat taidetta ainakin omasta mielestäni mitä suurimmassa määrin. Olohuoneeni seinällä on digivedokset Juuson töistä “Tanssivat tassut” ja “Mustikkavarpaat”. Paitsi että ne saavat minut aina hymyilemään, joka kerta niitä katsoessani mieleeni palaavat mukavat muistot Juuson viimevuotisista gallerianäyttelyistä, joista ne on hankittu. Muistelen lämmöllä myös vierailuani Suurpetokeskukseen ja Juuson tapaamista siellä. Tällaiset muistot ja kokemukset merkitsevät enemmän kuin se, että seinälläni olisi maalaus, joka on joltakin viralliselta taholta määritelty ”oikeaksi” taiteeksi.

Pohditaanpa vielä karhutaiteen tekijänoikeuksia. Suomen laki siis tunnustaa teosten tekijäksi vain ihmisen, joten onko Juusolla tekijänoikeutta tauluihinsa? Määritelläänkö tekijöiksi sittenkin Juuson hoitajat, jotka asettelevat maalauksessa käytettävät levyt työpöydälle ja valitsevat värit? Kysymystä voi käännellä miten päin tahansa, mutta rohkenisin väittää, ettei Juuson sen paremmin kuin Suurpetokeskuksen muunkaan väen tarvitse koskaan puolustaa oikeuksiaan karhutaiteeseen. Kysehän ei ole koskaan ollut siitä, että Juusosta tehtäisiin väen vängällä taiteilijaa, jonka pitäisi saada taiteen valtionpalkintoja tai nauttia taiteilijaeläkettä. Kyse on Suurpetokeskuksesta ja sen johtajan Sulo Karjalaisen uskomattomasta elämäntyöstä karhujen parissa. Juuson maalausten myynnistä kertyneet varat on käytetty ja tullaan vastedeskin käyttämään Suurpetokeskuksen toiminnan kehittämiseen ja karhujen hyvinvoinnin ylläpitoon. Tästä syystä en usko, että kellään olisi sydäntä väittää Juuson töitä omikseen ja vaatia niistä saatuja tuottoja itselleen.

Juuso on äskettäin herännyt talviuniltaan, joten jos inspiraatio yllättää, uutta karhutaidetta saattaa syntyä piankin. On mielenkiintoista nähdä, millä tavalla tuore isyys vaikuttaa taiteilijan luomisintoon. Vuosien kuluessa saamme lisäksi jännittää, lähtevätkö Juuson jälkeläiset luomaan taiteilijanuraa isänsä tassunjäljissä.